Tallia rakennetaan huimaa vauhtia. Rakennusmiehet (+kaikki meidän työntekijät, paitsi minä) tekevät hommia aamusta iltaan. Seitsemältä kun minä herään, ukkelit jo paukuttelevat vasaroitaan ja yhdeksältä illalla kun alan hakeutua pedin pohjalle (ei.pysy.hereillä.kauemmin.) ukkelit lopettavat töitään. Eli on täällä muillakin paljon tekemistä. Joku lupaili että pääsemme muuttamaan puolet hevosista jo ensi viikolla. Huh. Toivon! Ja kyllä siitä tallista tulee hieno!
Olen siis ihan poikki. Rättiväsynyt. Kämppis vaan lähti. Yksin teen hirveästi hommia. Tänään huomasin ettei näköjään ole mahdollista laittaa hevosia kuntoon kahdelle ratsuttajalle ja yhdelle asiakkaalle sekä ottaa hevosia sisään käyntikoneesta. Saman vartin aikana. Se ei ole fyysisesti mahdollista.
Onneksi tässä on jotain positiivistakin. Pomot ovat alkaneet ymmärtää että teen kaikkeni ja he ovat myös alkaneet kunnioittaa työtäni. On niin paljon helpompaa kun saa sen pienen hymyn ja "good girl" päivän päätteeksi. Sillon tulee ihana helpotus ja saa ajatella että kyllä minä tästä vielä selviän. Kaksi viikkoa pitäisi enää kestää tätä kauheutta! Olen päässyt myös hevosen selkään joka päivä. En ymmärrä miten edes ehdin ja jaksan tuupata yhtikäs mitään siellä satulassa, mutta näköjään ratsastamiseen kyllä aina voimia löytyy. Haha.
Noniin elikkä juoksen täällä tukka putkella tilapäiskarsinoilla, maneesilla, pienellä hallilla, vanhoilla talleilla ja uudella tallilla. Nyt enää loppupuristus ja sitten kaikki on täydellistä! Vaan kaksi viikkoa maksimissaan! Let's do it!
Pikku Paapula, on niin ikävä! Onneksi Paapu-Aatu saa mussutella porkkanoita ja kaahailla maastossa äitin kanssa. Hihi. Vanhalla kisaponillani on täydellinen eläke-elämä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti